lauantai, 19. toukokuu 2007

Opettajan rooli ?

Opettajallakin pitää toki olla yksityisyys, muuta perään arkipäivän käytöstä. Monella näyttää olevan ajatuksena että älkää tehkä niin kuin minä teen, vaan tehkää niin kuin opetan.

Muutama päivä sitten käytin iäkästä naapuria kaupassa. Ajon auton parkkihalliin ja koetan näillä yhteisillä reissuilla pysäköidä kohtuullisen matkan päähän hissistä, mutta en koskaan invapaikalle. Siinä kun kävelimme hissille paikalle pyyhälsi alle viisikymppinen urheileva reipas peruskoulun opettaja ja pysäköi sujuvasti lähinnä  hissiä olevalle invapaikalle. Paikat on erittäin hyvin merkitty sekä lattiaan että seinään. Opettaja tervehti meitä ilosesti ja kiiruhti edellemme hissiin ja hurautti yksin markettiin. Meillä oli hissille matkaa vajaa viisi metriä ja vanha rouva kävelee lähes normaalia vauhtia, ikäisekseen jopa ripeästi.

Meillä ei onneksi todellakaan ollut mitään kiirettä. Kun odotimme hissiä tuli paikalle mies pienen koulupojan kanssa ja poika kuuluutti selkeällä äänellä että: " Meidän open auto on tuossa. Isi, miksi ope on laittanut auton invapaikalle?" Isä kehoitti lasta kysymään asiaa huomenna koulussa opettjalta. Olipa tosi fiksu isä, toivottavasti lapsi muisti kysyä.

Voi olla että tapaus oli ainutkertainen ja tehty ajattelemattomuuttaan. Invapaikkoja hallissa on kolme kappaletta ja tilaa oli tälläkin kertaa heti niiden vieressä, vain muutaman askelen päässä hisseiltä. Toki on totta että paikat ovat usein tyhjiä ja niille pysäköivät useimmiten nuoret kaljakuskit. Ajattelen kuitenkin että jos joku liikuntarajoitteinen sattuu tarvitsemaan paikan, hän joutuu jättämään autonsa kauemmaksi. Mielestäni invamerkki on selkeä ja itse en koskaan pysäköi merkitylle paikalle, jos joskus tulevaisuudessa tarvitsen erikoispaikkaa toivon sen olevan vapaa tai sille oikeutetun kuljettajan käytössä.

 

keskiviikko, 16. toukokuu 2007

Rehellisyyskö joustavaa?

Siltä tuntuu usein  ja monessa yhteydessä. Itselleni raja on selkeä ja ehdoton. Nykyään rehellisyyden raja on hämärtynyt, on laaja harmaa vyöhyke jolla operoidaan avoimesti ja moni on omaksunut sen normaaliksi toiminta-alueeksi.

Yksi yleistynyt tapa on työkännykän käyttö. Mielestäni ei ole oikein että siitä hoidetaan koko perheen puhelut, lasten ja puolison harrastusten ja yhdistysten asiat. Juu, kyllä siitä edusta verotetaan, mutta etu on henkilökohtainen. Erosin muutaman yhdistyksen hallituksesta kun puheenjohtaja selitti minulle että hän hoitaa kaikki yhdistyksen asiat miehensä työpuhelimesta. Miehen palkka maksetaan verorahoista ja en hyväksy että yhdistysten kuluja maksetaan yhteiskunnan pussista tällä tavalla. Samoin olen eronnut kahdesta muusta yhdistyksestä jonka postitukset on hoidettu vastaavasti. Toisen postitus yliopiston kuorissa ja frankkeerauksella ja toisen TE-keskuksesta.

Ajatellaan vaikka että jokaisessa virastossa 10% työntekijöistä on järjestö- tai yhdistysaktiiveja ja he hoitavat ko asiat työpaikoillaan, työajallaan ja käyttävät kopiokoneita ja papereita, kirjekuoria ja muuta materiaalia, postimaksut ja puhelut vielä "firman piikkiin". Kuinka paljon se vuositasolla tekee? Vontako miestyövuotta?  Nykyään postitus on tosin vähentynyt, sähköpostin yleistyessä, mutta nytkin kutsut ja raportit yms hoidetaan töissä, työnantajan ajalla ja laitteilla. Ehdottomasti liikaa joka tunti ja joka euro. Mielestäni ainoastaan henkilökuntayhdistyksen asiota voi hoitaa töissä ja tietenkin työhön liittyvät, kuten osa ay-yhteydenpitoa, lähinnä se mitä hoidetaan luottamusmiehen kanssa.

Yliopistojen rahanpuute on jatkuva puheenaihe. En väitä että edellä mainituilla asioilla olisi ratkaiseva merkitys talouteen, mutta pienistä puroista ne suuretkin virat syntyvät ja kysymys on periaatteellinen mutta merkittävä.

On hyvä asia että naiset voivat tehdä uraa, perustaa perheen ja saada lapsia. Uran luominen äitinä on kova urakka - kokemusta on. Mutta sitä en voi käsittää että äidin kännykkä soi parikymmentä kerta päivässä kun lapset ilmoittavat että nyt menen Maijalle/Matille/Annalle jne.  Äiti antaa kotiintuloajan ja pian uusi kierros: saanko olla vielä puolituntia ja taas uudestaan puolituntia. Äiti jossain välissä kuulustelee onko läksyt tehyt ja välipala syöty. Sitten on lapanen kateissa ja Pekka kiusaa ja Lotta otti mun pipon jne. hamaan työpäivän loppuun saakka.Tämä tapahtuu joka päivä ja jos sattuu lapsen soittaessa  että  äidin puhelin on varattu - ehkä toinen lapsi soittaa, otetaan oitis puhelu mummille ja  sitten anoppi ripittää huonoa äitiä vartin verran. Palaverit venyvät ja toistenkin aikataulut viivästyvät. Yleensä työyhteisössä on ainakin yksi superäiti jonka perhenohjaus häiritsee koko yksikön työrauhaa. Tämäkin on mielestäni työajan varastamista.

Äidin tehollinen työaika on se aamupäivä kun lapset ovat tarhassa/koulussa. Jos ei voida järjestää lapsille iltapäivätoimintaa ja hoitajaa olisi äidin jäätävä kotiin tai tehtävä osa-aikaista aamupäivisin. Elmässä on tehtävä valintoja, kaikkea ei voi saada. Ja totuus on, että lapset ovat pieniä vain kerran - uraa voi tehdä myöhemminkin. Mikä on tärkeintä, se on itsekunkin päätettävä ja sitten keskityttävä ja panostettava päätöksensä mukaan joko työhön tai kotiin.

Sitten on se porukka joka vie työpaikalta kaiken mikä vinkumatta irti lähtee - eikä haittaa vaikka vähän vikiseekin. Ensiapukaappi on aina tyhjä vaikka se tarkastetaan ja täydennetään viikoittain, konttoritarvikkeiden kulutus on millä tahansa mittarilla mitaten mahtavaa, ja olen kuullut että jossakin vessapaperit ja käsipyyhkeet katoavat mystisesti. Miksikähän on siirrytty niihin suuriin rulliin metallikoteloissa ja kankaisiin rullapyyhkeisiin tai puhaltajiin?

Olen kasvanut työnantajaperheessä mutta kokemusta on myös työntekijänä vieraan töissä. Olen ollut myös itse työnantajana niin että kokemusta on puolelta jos toiselta. Kauhukokemukseni ovat niiltä vuosilta kun olin työntekijänä "vieraassa firmassa". En ollut koskaan osannut ajatella että työntekijänä pitäisi ottaa kaikki mahdollinen, sekä aika että materiaali mitä firmasta irti lähtee. Minulle on ollut täysin selvää että työ on työtä ja työvälineet työnantajan omaisuutta ja niitä käytetään työpaikalla. Jos siviilissä samoja kaluja tarvitaan ne hankitaan eikä pöllitä "lainaan" työpaikalta. Etu on jo siinä että on saanut kokemusta laitteesta, mahdollisesti käyttökoulutuksen ja niin ollen tietää mitä hankkii.

Ihmetellen olen katsonut kun tuttavaperheessä on tehty remonttia. Rouvan veli on kaupungin töissä rakennuspuolella.  Kaupungin koneet ja laitteet ovat olleet viikkoja käytössä. Hyvin laaja-alaisesti näköjään tarpeet hoidetaan  yhden sukulaisen työpaikan välineillä. En todellakaan tiedä mikä on käytäntö, kuka antaa luvan vai käytteäänkö ihan yleisesti omin luvin. Kaupungilla on monia työkohteita joissa epäilemättä kaikille koneille olisi jatkuvaa käyttöä. Paikkakunnalla on  myös hyvä välinevuokraamo.

Niin tomera en ole eikä aikani riitä siihen että lähtisin peräämään asiaa, ihmettelen vaan yletöntä röyhkeyttä.

En käsitä että inhmiset eivät ymmärrä eroa oman ja toisen omaisuuden välillä. Tämä sokeus on lisäksi aivan yksipuolista, se mikä on sinun - se on myös minun. Muuta mikä on minun - on ainoastaan minun.

Toiseen kategoriaan kuuluvat ne jutut joista sovitaan erikseen työnantajan kanssa. Mutta näitä sopimuksia voidaan tehdä ainoastaan yksityisissä fimoissa ja pelisäännöt laaditan omistajan kanssa  kanssa tai valtuutuksella. Hyvä ja luottamuksellinen työsuhde tuo myös monia etuja ja joustoja mutta ne pelaavat molempiin suuntiin.  Tyytyväinen työntekijä on firman etu ja hyvä työnantaja tiedostaa sen, arvostaa henkilökuntaansa ja palkitsee sekä taloudellisesti että muilla eduilla.

Yksi lapsistamme meni töihin opiskelupaikkakunnallaan, ensin kesätöihin ja sitten jatkoi yli talven satunnaisena tarvittaessa, ja sai seuraavana kesänä  lomaa ja lomapalkan, ja kaiken kukkuraksi vielä lomaltapaluurahaa. Nuori oli hämmästynyt ja ihmeissään kun tuli ihan ylimääräistä ja ilmaista rahaa. Firmassa on monenlaisia kannustimia ja merkikohtaisia kisoja ja säännölliseti hän napsi niistä palkintoja pitkin vuotta. Työnteko on hänen mielestään sekä kivaa että myös taloudellisesti palkitsevaa ja hän jatkaa taas samassa firmassa kesätöissä - uusissa ja vaativimmissa tehtävissä, edellen innokkaana ja hyvillään "ylennyksestä".

No, ei ole näköjään kotona kiroiltu työntekijöiden lomapalkoista yms. asiaankuuluvista menoista mutta on näköjään jäänyt valistamatta myös työntekijän oikeudet. Onneksi yllätykset ovat olleet positiivisia tälle opiskelu- ja uraputkessa  etenevälle nuorelle.

Kasvatus näkyy tässäkin postauksessa: raivota ja kritisoida saa, mutta loppuun on sorvattava positiivinen osuus. Hyvä mieli taittaa krittikin terävimmän kärjen ja aktivoi miettimään korjausksia epäkohtiin. Näin isäni opetti.

Palatakseni otsikkoon, mielestäni rehellisyys on tarkkarajainen, ei voi olla melkein rehellinen tai vain vähän varas. On joko rehellinen tai epärehellinen. 

Voi olla että maailmassa on varastamisen arvoistakin tavaraa - minun kohdalleni ei ole vielä sattunut.

 

 

 

 

 

 

torstai, 10. toukokuu 2007

Miksi puhelin aina soi?

Tänään puhelinmyyjät saivat minut raivon partaalle. Päivä oli kiireinen ja puhelin soi yhtenään ihan asiaakin. Mutta ne agressiiviset kauppiaat! Miksi ne eivät suostu uskomaan kun sanon kohteliaasti ei kiitos. Kolme kauppiasta soitteli tänään vuoroin lakaliittymään ja kännykkään. Olen joskus tehnyt myyntikiellonkin mutta ei kai ole enää voimassa tai mikä lie kun soittoja vaan tulee. Keväällä ovat oikein innokkaita, kaipa valo herättelee tyrkyttäjätkin. Olen jo alkanut sanonut aika tiukassa äänilajissa että en tilaa enkä osta mitään puhelisessa. Tuttava antoi iltapäivällä hyvän vinkin, hän kuulemma sanoo että talouteen tulee jo kaikki tarpeellinen: Vartiotorni ja Sotahuuto. Lopettavat kuulemma heti eivätkä edes toivota hyvää päivän jatkoa. Pitääpä kokeilla toimiiko.

Tämä puhelinmarkkinointi on kyllä nykyään villiä ja häiritsevää. Kaupataan lehtitilauksista puhelinliittymiin ja kerjätään avustuksia milloin mihinkin tarkoitukseen. Kyllä minä lehtiä luen ja tilaankin useita mutta ne myyntipuheet ovat todella naurettavia.  Nyt on muotia kertoa että olen joku superhyperkantakultabonusasiakas ja saan lehden halvemmalla kuin kukaan muu ja kylkiäisenä jonkun mahtavan askartelupakkauksen tai ilmaisnäytteen hajuvedestä tms.  Vedotaan siis suoraan kateuteen ja ahneuteen. Ymmärrän hyvin että provikkapalkalla olevan  myyjän on tehtävä ahkerasti töitä päästäkseen palkoille ja kilpailu alalla on kovaa. Lehdissä näyttävät etsivän lisää kauppiaita, parhaalle myyjälle yksi firma lupaa Mini Cooperin omaksi. 

Toivoisin että tämä terrori saataisiin kuriin ja myynti asialliseksi. Puhelin on oivallinen työkalu mutta väärinkäyttäjien määrä näyttää vain lisääntyvän.

Terapiablogi tuntuu  olevan minulle  tarpeen, kun en vieläkään osaa sujuvasti paiskata luuria kenenkään korvaaan.

keskiviikko, 9. toukokuu 2007

Asiakas vai potilas?

Minä haluan olla lääkärille potilas, vaikka maksan lääkärin palkkíon. Potilassuhde on luottamusasia, asiakassuhde on rahaan perustuva suhde. Jos kysymys sairauden hoidosta, olen aina potilas. Asiakas voin olla silloin jos noudan vaikkapa lääkärintodistusta ajokorttia tms varten, eli kun on kysymyksessä lääkärintarkastus oletettavasti terveelle ihmiselle. Heti kun siirrytään sairauden hoitamiseen olen ehdottomasti potilas.

Raivoan tässä siitä, että jos käytän kunnan/kaupungin terveydenhuollon palveluja minut määritellään asiakkaaksi. Miksi hitossa? Veronmaksajana olen koko tämän systeemin ylläpitäjä ja henkilökunnan työnantaja. Minä menen lääkäriin vain kun tarvitsen diagnoosin ja sen edellyttämää hoitoa enkä todellakaan ole asiakas vaan potilas.

Jos sattuu niin saatanasti ja en tiedä mistä se kipu johtuu en kyllä halua olla asiakas jota kohdellaan kuin esinettä. Toinen tyrkkää toiselle, joku välillä kurkistaa huoneeseen ja kiitää vauhdilla kurkkimaan seuraavaa asiakasesinettä. Haluan tietää mikä sen kivun aiheuttaa, pelkkä kipulääkitystokkura ei kauan auta.

Siksi heti sieltä poistultuani tilaan ajan yksityslääkärille joka kohtelee minua potilaana ja lähettää tutkimuksiin selvittääkseen syyn ja voidakseen määrätä oikean hoidon ja mahdolliset lääkeet. Samalla saan lääkäriltä puhelinnumeron johon voin soittaa koska tahansa jos on tarpeen. Poistuessani olen turvallisella mielellä ja ainakaan en tunne itseäni esineeksi.

Toinen paikka jossa en ole asiakas on on kunnan/kaupungin/valtion virastot. Sielläkin olen työnantaja, virkailijoiden palkanmaksaja eikä minun tarvitse nöyristellä. Kun kohteliaasti esitän asiani, oletan että minulle vastataan asiallisesti. Tietenkin olen mennyt jo alunperin sen virkailijan luokse jolle asiani kuuluu. Yleisesti ottaen olen saanut asiallista palvelua em. paikoissa, kiitos kaikille virkamiehille joiden kanssa ole vuosien saatossa asioinut. Viimeksi eilen verovirkailijan kanssa puhelimessa - todella ystävällistä palvelua ja tarvitsemani tieto tuli nopeasti ja kohteliaasti. 

Äänestän aina, valtiollisissa, kunnallisissa ja seurakuntavaaleissa. Olen siis tehnyt oman osuuteni systeemissä ja kun vaaleilla valitut päättäjät valitsevat virkamiehiä, he tekevät sen minun valtuuttaminani. Minulla on oikeus kansalaisena, kuntalaisena, seurakuntalaisena tarvisemiini palveluihin ja informaatioon aina tarvitessani, kohtuullisessa ajassa ja asiallisesti. Kaikkia yhteiskunnan palveluja en voi valita, on asioita jotka on hoidettava tietyssä toimistossa/virastossa. En vaan koe olevani asiakas vaan asianomistaja.

Asiakkuus on toinen rooli. Kun maksan palvelusta tai tuotteesta minun  on saatava vastine rahoilleni.  Asiakkaana minulla on mahdollisuus vaihtaa palvelun tuottajaa tai tuotteen valmistajaa/myyjää ellei tuote/palvelu miellytä. Olen jokaisen omistamani euron kuningatar niin kauan kun se on minun ja luovun siitä oman harkintani mukaan  ja ainoastaan kun sekä tuote että palvelu ovat euroni arvoiset.

Tässä tämän Euroopa-päivän annos. Päivitän blogini ainoastaan kun on raivoamisen aihetta. Satunnaisesti myös takautuvia raivouksia kun joku vanha juttu saa verenpaineeni nousemaan.

 

 

tiistai, 8. toukokuu 2007

Yksikin on joskus liikaa

Lapsuudesta saakka minut on koulutettu käyttäytymään kohteliaasti, arvostamaan iäkkäämpiä ihmisiä, teitittelemään vieraita ja tervehtimään sisääntullessa, myös kaupoissa ja virastoissa. Olen saanut kodin perintönä hyvän kasvatuksen: kohteliaisuuden, pöytätavat ja keskustelutaidon. Nämä kaikki olen pyrkinyt siirtämään myös lapsilleni.

Se harmi hyvästä kasvatuksesta on etten saa sanotuksi "samalla mitalla takaisin" pahantapaisille öykkäreille ja sitten pahoitan mieleni noitten junttien huonosta käytöksestä, rähinästä ja asiattomista huomautuksista.

Eniten jurppii just nyt ns. sukulaiset, ihmiset jotka on sattumalta naitu samaan sukuun.

En tosin ymmärrä sukulaisuudesta yhtään mitään mutta siitähän ne selkeimmät varminnat mielipiteet aina on, mistä ei mitään tiedä. Sukua ei siis ole, olen perheeni ainoa lapsi. Minulla on kuitenkin veli. (Samat vanhemmat molemmilla, ja veljelläni  on  minun lisäkseni kaksi sisarta joita minulla ei ole.) Tämä epäselvä sukuselvitys on kuitenkin fakta.  Vanhempani olivat iäkkäitä saadessan minut (olen sellainen postimyynnistä tilattu kakara), isäni on ollut ainoa lapsi ja äidin sukulaiset, yhtä veljeä lukuunottamatta, eivät koskaan minua sukuunsa hyväksyneet. Elimme kolmisin hyvää ja sosiaalisesti vilkasta arkea ystävien ja tuttavien kera. Perhejuhliin osallistui usein äitini em. vanhapoikaveli joka oli ainoa lapsuuteni "sukulainen".

Sitten kun aloin ymmärtää enemmän ja opin kadehtimaan, olin kade naapureille joilla oli lauma lapsia ja suuri suku. Siellä riitti leikkikavereita ja serkkuja. Minulla oli päivisin seurana ainoastaan lastenhoitaja ja sain usein leikkiä yksin hienoilla ulkomailta tuoduilla leluillani. 

Kuulun suuriin ikäluokkiin ja silloin sodan jälkeen ei juuri leluja osteltu, ne tehtiin useimmiten kotona. Minulle joulupukki toi kuitenkin hienon nuken; oikea tukka, sulki ja avasi silmät ja kun sitä käänteli se sanoi Mam-ma. Nukelle annettiin kaunein nimi mitä tiesin: Margit. Eno sen oli Ruotsista asiakseen käynyt hakemassa ja kesäksi isä osti oikeat nukenvaunut, punaiset joisa oli kumirenkaat ja jousitus. Ne olivat kopio oikeista Elisabet-vaunuista. Toisen naapurin pikkuvauvalle sellaiset oikeat hankittiin. Sitten käveltiin soratietä yhdessä nuoren äidin kanssa ja työnneltiin vauvojamme vaunuissa.

Ne hienot lelut olivat myös karkote muille lapsille, lastenhoitaja varoitteli kaiken aikaa että älkää särkekö, älkää särkekö ja niinpä naapurin lapset lähtivät pian raisumpiin leikkeihin.

Kadehdin toisten lasten vapautta mennä metsään, uimaan ja kiipeillä puissa. Minulla oli aina mekko ja esiliina sen päällä, kauniit kengät ja talvella valkoinen turkki. Niissä vatteissa ei oikein leikit luistaneet ja lastenhoitajakin oli hidasteena. 

Kävin myös leikkikoulua vanhempieni kaupan lähellä. Talvella oli leikkikoulun hiihtokilpailut ja minäkin osallistuin. Isä osti hienot Karhu-sukset ihan näitä kisoja varten ja siitä huolimatta olin kai viimeinen. Suurimmalla osalla oli vielä silloin vaarin tai isän tekemät välineet. Meillä on valokuva tapahtumasta: minä hiihdän ja äiti kaahlaa hangessa ladun viertä. Kuulemani mukaan pelkäsi että innokkaat kilpakumppanit sohivat sauvoillaan silmiin tätä välineurheilijaa.

Toiset saivat hiihtää ja laskea pyllymäkeä kun minä istuin sohvalla rusetti päässä vekkihameesa ja kuuntelin kun lastenhoitaja luki minulle satuja. Vaihtelua rutiineihin toivat mm. ompeluseurat. Tervehdin kädestä ompeluseuratätejä, niiasin kauniisti ja toivotin heidät tervetulleeksi yhdessä Margitin kanssa äitini oli ylpeä minusta. Minulla oli kuparin väriset korkkiruuvikiharat ja suuret vihertävät silmät.

Ensimäisellä luokalla koulussa tuli toinen todellisuus, en viihtynyt vaikka opettaja oli mukava ja koetti antaa minulle omia tehtäviä. Pitkästyin, koska osasin sekä lukea että laskea kouluun mennessäni -vaikka minut otettiin kouluun jo kuusivuotiaana. Niin pari ensimmäistä vuotta meni lähinnä lukien, piirellen ja askarrellen toisten ahkeroidessa aakkosten laskutehtävien parissa.

Koulutusta on sitten tullut hieman lisää ja myös sellaista jossa on pitänyt ponnistellakin tuloksien aikaan saamiseksi. Kuitenkin eri materiaalien työstäminen on ollut paperitöitä mieluisampaa ja onnekseni olen saanut toteuttaa itseäni vapaasti lähes koko elämäni ajan.

Se mikä nyt nosti raivoni on yksi nykyiseen sukuuni naitu tapaus ja hänen rasittava ja omistushaluinen käytöksensä. Mieheni kuuluu perikuntaan joka yleisestä tavasta poiketen ei ole riidellyt lainkaan. Mutta tuo mielestäni ulkopuolinen ihminen puuttuu perikunnan asioihin ja koettaa provosoida minuakin. En ole kiinnostunut, ne asiat eivät kuulu minulle. Tämä miniä on aivan yhtä ulkopuolinen kuin minäkin mutta ei itse ymmärrä asiaa.

On se kyllä kumma kuinka ihmisen ahneus paljastuu useimmiten perintöjen kanssa. Ehkä tämä taas on niitä juttuja joista minulla on varma ja vakaa käsitys tiedon puuttuessa. Ainoana lapsena ja ilman sukulaisia en ole joutunut vanhempieni jälkeen jakamaan mitään kenenkään kanssa.

Helpompi olisi ymmärtää jos perikunnan osakkaat tappelisivat verissäpäin osuuksistaan, mutta kun eivät sitä tee niin onpahan suvussa yksi joka koettaa apinanraivolla saada ottelun aikaan. Sisarukset vaan naureskelevat tälle ahneelle ja mieheni on ainoastaan kiusaantunut tästä terrorismistä.

Perikunta realisoi omaisuutta muutama vuosi sitten edelleen sulassa sovussa ja vielä nyt vuosien päästä tuo nainen tulee yleisellä paikalla kyselemään minulta jonkun ruosteisen pesupaljun perään. Kukaan ei muista mitään pesupaljua ja minä en todellakaan ole ainoatakaan rojua siitä pesästä kotiini tuonut. Jotakin papereita, kuten mieheni kansakoulutodistuksia yms kyllä otin aitasta mukaan kun siellä yhdessä kävimme. Henkilökohtaiset paperit kuitenkin ovat pesään kuulumattomia ja mieheni henkilökohtaista omaisuutta, joskaan niillä ei ole arvoa kuin hänelle ja hänen lapselleen.

Se lapsuuden kateus isosta suvusta on vaihtunut helpotukseen. Onneksi ei ole yhtä häirikköä enempää - ei näitä useampia kestäisi edes pienessä siiderissä.